Kuukausi: toukokuu 2019

Maalarin tarina

Ei tullut pianistia, vaikka soittotunneillakin tuli vuosia käytyä.

Vaikka synnyinkin yrittäjäperheeseen, tuoreiden maanviljelijöiden kolmanneksi tyttäreksi, niin en varsinaisesti tunne kasvaneeni yrittäjäksi. Meillä ei niinkään tuputettu mitään kunnianhimoista opiskelua ja korkealle tähtäämistä, vaan ennemminkin annettiin kasvaa siihen suuntaan kun se kullekkin oli luontaista. Minä sain nuorimmaisena ehkä elää kaikkein vapaimmin ja haaveilinkin taiteilijaksi tulemisesta pitkälle teini-ikään asti.

Huolimatta vapaasta kasvatuksesta, se meille tehtiin silti selväksi, että raha ei kasva puussa, eikä mikään tule ilmaiseksi. Meillä ei ollut mitään ilmaisia viikkorahoja, vaan jotain roposia saattoi irrota, jos teki jotain velvollisuuksiin kuuluvien kotitöiden ulkopuolelta. Jos mieli teininä päästä festareille, niin sitä oli pestävä lietettä navetan seinistä ja säästää omistaan. Kun kotoa muutettiin pois, niin se tarkoitti että sitten ollaan omillaan myös taloudellisesti. Joskus tämä tuntui epäreilulta, mutta nykypäivänä siitä opetuksesta osaa olla todella tyytyväinen. Minusta kasvoi itsenäinen omillaan pärjäävä ihminen.

Kiitos siis äitille ja isälle, jotka antoivat tilaa kasvaa, mutteivät silti päästäneet liian helpolla.

Lellu ja minä ystäviä jo 20-vuotta

Kotoa omille päästyäni kävin puolen vuoden mutkan kääntymässä taidelukiossa Lapinlahdella, jonka sinänsä luulisi olevan merkityksetön asia, mutta sen mutkan kautta olen saanut elämääni sellaisia ystäviä, joita toivoisi kaikilla olevan. Liekkö se ollut se kotoa omilleen muuton jälkeinen vapaus, nuoruus ja samanhenkisyys mikä hitsasi meidät yhteen siten, ettei se side ole katkennut tähänkään mennessä.

Vaikka nykyään asummekin kaikki ympäri Suomea, emmekä ole tekemisissä mitenkään päivittäin, niin silti olen olen saanut ystäviltäni kannustusta tälle tielle. Sen lisäksi he ovat olleet aina valmiita auttamaan. Kun olin saanut päätöksen yrittäjäksi ryhtymisestä tehtyä, laitoin Lellulle (Elisa Tervonen) viestiä, että voisikohan hän koodaajan ominaisuudessaan auttaa minua kotisivujen teossa. Ja niin kuin yleensäkin, ihana rakas spontaani ystäväni vastasi heti kyllä, ja junaliput Tampereelle ”suunnittelupalaveriin” oli varattu jo sen keskustelun aikana. Siinä me sitten rempan keskellä maalipönttöjen päällä viiniä juoden ideoitiin Sutinan some elämä liikkeelle.

Kima Creativen huipputiimi Kirsi ja Marko

Myös logoa suunnitellessa turvauduin Lapinlahdelta saatuun ystävääni. Olin sutannut Sutinan logon jonkun muun touhun ohessa tyhjän kirjekuoren sivuun ja lähetin siitä kuvan entiselle kämppikselleni Kirsille (Kima Creative), joka on muotoilija ja mitä lie kaikkea muuta titteleiltään, mutta siis minulle ihanan luova ja osaava ystävä. Tiesin, että voin luottaa siihen, että hän ymmärtää suttauksestani sen vision mikä minulla on, ja saa sen toimimaan.

Eli kiitos Lellu, Kirsi ja Lapinlahden taidelukio, joka saattoi meidät yhteen ja istutti meihin luovuuden siemenen, joilla Sutinan visuaalinen ilmekin on luotu. Ystävät jotka auttavat ja kannustavat ovat sitä puhtainta kultaa mitä elämässä voi löytää; ilman ystäviä, minua ei olisi.

Kivinen tie vei yrittäjäksi

Opiskelijaelämää Tammelassa

Lapinlahden lukion jäätyä kesken, lähdin Tammelaan opiskelemaan keramiikkaa. Opiskeluaikana opin ehkä enemmän kiljun tekemistä, liftaamista ja muita elämän perustaitoja kuin keramiikan tekemistä, mutta sieltä ehkä tuli sellainen pohja kuitenkin näihin töihin sellaisen materiaali tuntemuksen kautta. Koulusta valmistuttuani olin kuitenkin pinteessä, koska savenvalajille ei ihan hirveästi ole töitä tarjolla. Niinpä sitten siinä tyhjän päällä ollessani mummoni sai minut puhuttua muuttamaan takaisin Tornioon, jossa päädyin jotenkin vahingossa perustamaan keramiikka alan yrityksen.

Olin nuori ja tietämätön, enkä edes kovin hyvä keraamikko, mutta siinä sitä oltiin. Olin yritystä perustaessani sopinut yhteistyöstä erään yrityksen kanssa, mutta he ottivat vain ilmaiset neuvoni vastaan muotin teosta ja vetäytyivät kuvioista. Niinpä touhu oli lähinnä käsitöiden myymistä joulumyyjäisissä, johon ei todellakaan olisi yritystä tarvittu. Kun ensimmäinen starttiraha jakso oli ohi, oli selvää, ettei touhusta tule mitään. Käsityöyrittäminen on vaikeaa aina, saatikka sitten pienellä paikkakunnalla kaltaiselleni kokemattomalle tytölle.

Vaikka keraamikon hommista ei sitten mitään tullut, niin kiitokset lähetän silti Tammelaan. Sielläkin tapasin upeita inspiroivia ihmisiä ja sain tärkeitä kädentaitoja, joista on nykyäänkin kovasti hyötyä. Lisäksi kiitän entistä yhteistyökumppaniani, joka opetti tärkeän läksyn siitä, ettei kannata pistää kaikkea yhden yhteistyökumppanin varaan, ja olla liian sinisilmäinen.

Takaisin leipätöihin kokemusta kartuttamaan

Maalari, eikä mikään naismaalari

Yritystoiminnan loputtua nolosti olin vihdoinkin valmis hommaamaan itselleni leipätyön. Olin sisuuntunut siihen, kun siskot naljailivat minun olevan lapa ojossa ja pitivät minua taivaanrannanmaalarina. Tuolloin asuin yhä Torniossa, jossa oli juuri aukeamassa uusi pintakäsittelypuoli ammattiopisto Lappiaan. Pääsin kouluun aikuisopiskelijaksi.

Koulun tilat olivat yhteiset rakennuspuolen kanssa ja ylibuukattu raksapuoli valtasikin tilat alta aikayksikön. Sinänsä se oli onni meidän luokalle, koska tämän vuoksi pääsimme sitä enemmän oppiin suoraan työmaille. Opettajanamme toimi tuolloin Jukka Virta, joka ei ehkä osannut aina olla maailman korrektein, mutta joka todella halusi opettaa meistä oikeita maalareita, eikä mitään ”naismaalareita”. Meitä ei säälitty ja pidetty heikkoina, vaan laitettiin tekemään hartiavoimin hommia.

Myöskin silloiset työnantajat harjoitteluissa ja kesätöissä olivat mahtavia juuri siksi, että mitään erikoisoikeuksia ei saanut siksi että oli tyttö tai harjoittelija tai vaikkapa tällainen kääpiö. Työmaalla oli vain pärjättävä ja piste. Ja kun hommansa hoiti hyvin, niin se palkittiin, sinuun luotettiin kuin keneen tahansa muuhunkin hyvään työntekijään. Ehkä välillä joissain paikoissa touhu tuntui jopa sellaiselta tahalliselta testaamiselta, mutta näin jälkikäteen niistä hetkistä, kun joutui nielemään raivonsa, kyyneleensä ja pettymyksensä on kiitollinen. Silloin oppi sen ”katotaan saatana”- asenteen, joka yhä ajaa minua eteenpäin.

Kiitokset siis Virran Jukalle, Tikkasen Jukalle, Soinin Vesalle, Martimolle ja vaikka kelle sinne pohjoseen alku-uran työnantajille, jotka opettivat mistä tässä hommassa on kyse. Ja siskoille, jotka on potkineet perseelle sillä ikuisella naljailullaan. Ja tietty ihanille koulukavereille, etenki Eeville ja Katille, jotka myös on kannustanu ja auttanu minua yhä tänäki päivänä.

Vaikka pohjosessa minulla oli ystäviä ja töitä, niin en edelleenkään ollut oppinut viihtymään siellä. Jossain kohtaa tuli taas se pakollinen tarve lähteä, ja päädyin hakemaan töitä Turusta. Siskoni asui siellä, ja tiesin hänen auttavan asunnon hankkimisessa sun muussa, jos töitä sattuisi löytymään. Lähtö sinne tuli kuitenkin paljon nopeammin kuin oletin. Olin laittanut edellisenä päivänä hakemuksen vetämään, kun kiukkuiselta kuulostava ”turkkulainen” soitti mulle. Työhaastattelu sisälsi mitä ihmeellisintä inttämistä esimerkiksi siitä, aionko heti hankkiutua raskaaksi, mutta lopulta hän kysyi yllätyksekseni pääsenkö töihin ylihuomiseksi. Olin saanut elämäni ensimmäisen auton ihan vähän aikaa sitten ja olin yhä tosi epävarma kuski, mutta pakkasin sitten pakon edessä vm-88 Nissan Sunnyyn omaisuuteni ja lähdin köröttelemään kohti Turkua. Sisko majoitti minut sohvallensa ja niin sitä oltiin hups vaan ihan uudessa elämäntilanteessa taas.

Ensimmäisenä työpäivänäni menin usean kerrostalon kattavaan vanhustentalokompleksiin, jossa työtehtäväni oli maalata ikkunapuitteita. Ikkunapuitteiden maalaus tehtiin sisältäpäin, eli homma vaati huoltomieheltä avaimia ynnä suojavälineitä sun muuta järjestelyä. Mutta sen sijaan että pomomme olisi esitellyt meille paikat, hän alkoi huutamaan kuin syötävä, kun emme tienneet missä huoltomiehen koppi on emmekä osanneet itse tuntemattomassa paikassa etsiä suojia ynnämuuta ”jostain varastosta”. Ennen kuin töihin oli päästy, niin olin saanut ensimmäiset potkuni ja päälle haukut.

Joskus se on hyvä sanoo ihan suoraan

Oltiin siinä sitten uuden työkaverin kanssa äimän käkenä ja mietittiin mitä siinä pitäisi tehdä. Koitettiin rauhoitella ilmiselvästi kierroksilla käyvää pomoamme ja kysyä että josko hän nyt kumminkin ennen kuin lähdetään kertoisi missä se huoltomies edes on, niin koittaisimme pärjätä siitä edespäin. Ja niin me jotenkin saatiin potkut peruttua ja pääsimme hommiin. Mutta toki, kuten arvata saattaa, työskentely tällaiselle pomolle ei ollut mikään helppo nakki tästä eteenpäinkään. Sain uhkailuja potkuista, haukkuja ja huutoa ihan yhtä säännöllisesti, kuin jotain törkeitä vihjailujakin. Opin olemaan reagoimatta, ja jopa suhtautumaan huumorilla, mutta kyllä se silti kotioloissa se stressi näkyi. Kestin paikassa melkein kaksi vuotta, joka oli varmasti pisin työsuhde koskaan keltään hänen palveluksessaan.

Henkinen väkivalta työntekijöitä kohtaan ei ole koskaan hyvä asia, mutta kyllä minä väitän tuostakin kokemuksesta olevani kiitollinen, sillä se jos jokin opetti minulle sietokykyä.

Yrittäjäksi jälleen ja valmiina hyppäämään

Saneeraushommissa ne kaikki tehdyt virheet ja oikaisut näkyy

Turun jälkeen työelämä onkin mennyt oikeastaan ihan ilman mitään isompia käänteitä. Tai sitten mikään ei ole enää hetkauttanut edeltävän jälkeen. Väliin on mahtunut muutto Ouluun ja sieltä Tampereelle, ja useampia erilaisia firmoja ja työmaita on tullut nähtyä. Välillä homma on jopa toiminut, mutta enemmän ja enemmän olen töissä joutunut näkemään sitä miten vaikkapa huonosti asioita hoitava pääurakoitsija, tai johtoportaan informaatiokatkot tekee varsinaisesta työskentelystä hankalaa. Kun samaa soppaa on hämmentämässä liian monta kokkia, siinä käy herkästi niin, ettei sitä lopulta muista hämmentää kukaan. ”Ei ole minun ongelma” on aika yleinen ajattelutapa rakennuksilla nykyään. Tietynlainen sekasorto, missä mennään kiire ja euron kuvat silmissä on tehnyt rakennuksilla työskentelystä epäkiitollista. Se missä ennen sai onnistumisen tunnetta siitä, että tiesi homman tehdyn alusta loppuun asti hyvin, on nykyään harvinaista herkkua. Myös työntekijöiden kohtelu oikein ja tasa-arvoisesti, on välillä tuntunut olevan työnjohtajilta hukassa.

Siksi minäkin kai tulin nyt pisteeseen, jossa haluan lähteä kokeilemaan omia siipiäni. Silloin ainakin onnistumiset ja ongelmat on omissa käsissäni, ja pystyn vaikuttamaan siihen miten homma toimii. Eli saan kiittää Sutinan syntymisestä myös koko työhistoriaani rakennusalalla, joka on turhauttanut minut siihen pisteeseen, että olen valmis hyppäämään omilleni riskeistä huolimatta.

Kiitos, kiitos ja kiitos

Kun on tämmöinen kaksikko elämässä tukena, niin ei pelota hypätä

Lopuksi haluan kiittää vielä kaikkia tähän asti mainitsemattomia ystäviä ja sukulaisia, jotka ovat kannustaneet minua tähän. Ihanaa kun uskotte minuun enempi kun minä ite, saan sellaisen miellyttävän illuusion tarttumaan itteeniki. Viimeisimpinä uusina ystävinä nämä ihanat yrityskurssilaiset, jolta olen saanut vertaistukea kun olen halunnut pommittaa TE-toimistoa tai kuristaa verokortin tekijän. Ja tietenki. Kiitos myös minun pieni perhe, Keijo ja Viivi, te joilta tämä aika tässä koneella on pois. Tuki, kannustus ja läsnäolo mitä teiltä saan, on jotain mihin ei ole sanoja. Kiitos.

ja sit hypätään…

Rakkaudella: Eini